Muddy-X 6

Muddy-X aamu 23.9.2011 alkoi sateisena ja näytti, että päivä ei juurikaan siitä tulisi kirkastustumaan. Mutta väliäkös sillä, polkemaan lähdettäisiin säästä huolimatta. Tulisipa sitten koko rahan edestä pusikoissa rymyämistä, jos ei sitten niin kuulas syyskuun keli olisikaan.

Kamat reppuun ja ketareihin vähän rasvaa...ongelmia tuotti ainainen pukeutuminen, mitä alle ja mitä päälle...ettei ole kylmä eikä saa tulla kuuma. Niinan kanssa mietittiin, mitä laittaa päälle. Naisten ongelmia, että tarvii aina kaverin tukea vaatevalinnoille olipa kyse estetiikasta tai sademutapyöräilystä.

Lähtöpaikka oli Oulun Iinatissa, kisapaikka oli lähellä Neste Oulun Baari Maikkulaa. Parkkipaikalla kävi kuhina jokaisen säätäessä varusteita. Innokkaat muddyläiset halusivat olla valmiina ja jokainen tiesi, että lähtö olisi taas hässäkkää, eikä valmistautumiseen jäisi luppoaikaa. GPS:t jaettiin ja sitten kisamestari Seppo jakoi kaikille kartat ja kertasi lyhyesti ohjeet. Bonus-rastit kävimme läpi, tiedossa oli B1 ja B2 rastien valokuvatehtävien sisältö.

Niinan tussi alkoi viuhua ja ajattelin parhaimmaksi olla sotkeutumatta reitin valintaan, koska aikaa oli todella vähän. Siinä ei juuri konsultoida ehtinyt...Niina puheli ääneen ja piirteli viivoja...yritin pysyä kärryllä ja tehdä omaan karttaan samaa reittiä. Vähän vaikeaa!! Viime minuuteilla suunnitelma muuttui ja matkaan lähdettiinkin ihan toista reittiä. Alunperin ajatuksena oli hakea pimeitä metsärasteja, ennen oikean pimeän tuloa. Urbaanimmat rastit olisi helpompaa hakea katulamppujen tuodessa lisävaloa.

Lähtölaukaus ”pamahti” ja osa syöksyi matkaan tuulipään lailla. Jaksan aina ihmetellä kilpailuhengen nostetta ja adrenaliinivirtaa...pitäisi kai minunkin osata kilpailla muuallakin kuin kesän Geoparkeissa ym. Jotenkin kivempaa ottaa treenin kannalta näitä paikallisia mukavia juttuja ja nauttia niistä, ilma numerolapun tuomaa painetta olla paras tai vähintään kakkonen...Ja toisaalta taas en ole niin innokas pyörimään pimeissä puskissa yksinäni. Pelottaa ja mielikuvitus laukkaa, jos se mörkö on kuitenkin olemassa tai jos just minun puskaan on esyny joku hörhö. Olin niin tyytyväinen siitä, että Niina kelpuutti minut mukaan...kaverin kanssa on aina kivempaa!

Niina lähtee reippaalla temmolla polkemaan kohti Iinatin kuntorataa ja siitä ensimmäisille rasteille Ellinmäelle. Mukava pikku sade ripsuttelee ja mulla on tietenkin aivan liikaa vaatetta! Tuntuu, että olen kuin täi tervassa, joka sotkee kankeana eteenpäin...”puuhjalääh”, kuka keksi että näin paljon pitää olla yllä. Niinaa naurattaa, koska minun pukeutuminen aiheuttaa aina komiikkaa ja Niina on todennut jo lähdössä, että sulla on liikaa vaatetta!

Ellinmäeltä matka jatkuu Tahkokankaalle ja polkuja pitkin taas asfalttitielle. Seuraava rasti on lähimetsän kivikko, siinä pyöritään leikkikentän tuntumassa ja vähän pitää haeskella, että mikäs polku se nyt olikaan. Rasti löytyy kuitenkin. Iinatin moottoriurheilukeskuksen läheisyydessä on kasattu joku hiekkamutahässäkkä ja teitä risteilee kumpareiden ympärillä ristiin rastiin. Satumme paikkaan, jossa rastin pitäisi olla suoraan yläpuolellamme. Jätämme pyörät parkkiin ja ei kun mönkimään huipulle. Kengänsuojien kanssa käyn hiljaista keskustelua siitä, että pitääkö niiden luisua koko ajan pois paikoiltaan. Ärsyttää! Matka jatkuu isompi pisteiselle rastille lähelle sääskensuota. Seuraava rasti on motarin varressa sijaitsevan huoltoaseman lammen luona. Rastia ei tietysti näy...mutta tiedeämme jo kokemuksesta, että se ei silti tarkoita sitä, etteikö rasti siellä olisi. Portaat kalliolta vievät alemmas lähelle lampea ja sinne perävilkkaa menemme pihtileimasimen kanssa keikkumaan!

Kaakkurin cittarin parkkipaikalla perheet roudaavat autoihin viikonloppuevästä kun kaksi rapaista seikkalijasankaria kaartaa pihaan. Koitamme olle näkymättömiä, mutta aika moni katselee utelijaasti, ettei noilla ihan normi viikonloppulatautuminen olekaan käynnissä. Seuraavaa rastia kohti mennään, joka on nelostien alla sijaitseva ”syöksytorvi”. Kuulostaa minusta sieneltä, enkä tiedä, mitä oikein pitäisi etsiä?! Ihan hakoteille tähyilen rastille päästessämme. Onneksi Niina keksii koordinaatin, raksapuuhista tuttuja juttuja nuo torvet! Jatkamme läpi urbaanin asutusalueen ja näin jälkikäteen voin kuulla kohtalon kellojen soittoa! On alkamassa tehtäväsisältöinen bonusrasti, on siis aika laittaa ”sählinkivaihe” päälle. Kaikki mitä on lähtöä ennen juteltu deletoituu sekunnissa nahkakansien välistä!

Saavumme B1 bonusrastille siirtolapuutarhaan ja tavoitteena on löytää toinen paperille tulostetuista valokuvista. Haravoimme aluetta loogisesti ja löydämme pian valokuvassa esitetyn aidan. Sitten alkaa punaisen mökin nro10 metsästys – siis miksi ihmeessä? Käymme läpi koko alueen ja löydämme kaikki muut numerot paitsi emme numeroa 10. Lopulta toinen menee toiseen suuntaa ja toinen toiseen...”missä on punainen mökki numero 10...missäonpunainemökkinumero10...missämissämissä”? Sitä ei vaan löydy ja mielessä takoo vain ”tämä on seikkailua, ei sunnistusta”...ei ole eka kerta, että Seppo on tehnyt jonkun jäynän. Järki koittaa sanoa, että numero 10 on lähellä mökkiä numero 9 ja 8. Mutta ei...juuri se numero puuttu. Lopulta löydämme keltaisen mökin numero 10 ihan epäloogisesta paikasta. Mielessä käy jopa voitonriemuisesti, että tämä on kompa!! Mökki on maalattu...jihaa, nonih! Jatkamme matkaa seuraaville rasteille ja harmittelemme siirtolapuutarhalabyrinttiin tuhlautunutta aikaa. Jonkun aikaa veivattuamme lampuunkin saadaan hitaasti syttymään valo. Totean Niinalle, että se perhanan punainen mökki nro10 on siellä B2 siirtolapuutarhassa. Olemme ihan turhaan sahanneet sitä B1 aluetta ristiin rastiin. Voi ja ei...kieltämättä kyllä rumemmatkin sanat käyvät mielessä. Mikä ihme tässä on, kun aina sählätään? Onko vika minussa vai Ylitornion ”hoppuheikki” geeneissä, kun pitää aina ruveta sössimään, vailla mitään ajatusta, mitä oikeastaan pitikään tehdä!? Tämä on tapahtunut ennenkin, lukuisia kertoja, emmekö me koskaan opi!!?? Jotenkin joku sähläyskerroin on aina mukana. Jos eteen tulee tehtävä, joka poikkeaa normaalista kisan kulusta, aletaan höseltää ihan satasella...ajatus menee juntturaan. Heh, ei voi edes enää sanoa, että virheistä oppisi...ne toistuvat vain.

Pimeä laskeutuu ja sytyttelemme valoja otsalamppuihin ja pyöriin. Sannalta lainassa oleva lamppu kypärässä valaisee kivasti ja Niinalla on oikea katulyhty keikkumassa katolla! J Mulla on lisäksi kartan lukuun ledi otsassa, karttatelineen muovi on märkä ja kiiltelee niin, ettei juuri selvää printistä saa. Säädetään ja pyyhitään muovia. Hienosti silti pysyn kartalla koko reitin, vaikka Niina hoitaakin päätökset ja suuntimisen. En oikein aina tiedä mitä kautta mihinkin olemme menossa, joten se tuo hieman lisämaustetta minun suunnistamiseen keksiä, mikä reittivalinta on. J Olen kuitenkin oppinut jotakin ja kyllä iloinen siitä, että pysyn kärryllä ja kartalla!! Peränpitäjällä on välillä naamakin niin ravassa ja mietiskelen virvoittavaa pisaramutanaamiota...hiekka rouskuu suussa ja juomapullo on kuorrutettu mönjällä! Onneksi juomapussista saa vettä ilman sattumia!! Raparallia!!

Raviradan läheisyydessä on 9-pisteen rasti...se löytyy näppärästi. Hevosen kakkaa on vähän siellä täällä, mutta matka jatkuu. Alkaa käydä selväksi, että kuljettu rata on liian lyhyt ja rastit loppuvat kesken. Möhlimisen seurauksena ei kovin kauas enää voi lähteä haravoimaan ja reitti olisi pitänyt tehdä toisin. Juttelemme asiasta. Minua ei harmita yhtään. Tässä tuli taas kaikenlaista uutta oppia ja olen silti tyytyväinen saldoon.

Seuraava rasti on motarin varressa,meluvallin tien laidassa olevassa kyltissä. Kaukovainion kautta kaarramme seuraavalle rastille, joka on Hiirosenojan varressa sijaitsevassa pusikossa. Siellä ei ole oikein nautinnollista koluta pimeällä. Tuntuu, ettei märässä pusikossa näe ja epäilyttää sattuuko rasti silmään. Siellä se kuitenkin lohdullisena keikkuu. Keula kohti lämsäjärveä, jossa seuraava rasti on lammen suonpuoleisella osalla. Siitä seuraava rasti on suosikkini Knuutilanrannan saaressa. Sukkuloidaan saaren päähän leimaamaan. Pihojen valot siivilöityvät kivasti kauempana. Lähialueen taloissa voidaan ihmetellä, ketä tuolla puskissa oikein pyörii.

Rasti 21 on hukassa. Katsomme karttaa ja haemma pylvästä...tässä sen pitäisi olla...tai korkeintaan tuossa seuraavassa voimalinjan pylväässä. Pimeässä pikku metsikossa kömyämme juuraikoita ja ihmettelemme kuka on pöllinyt rastin? Siksakkia mennään ja tarkistetaan jopa lähi leikkikentän pylväät ja palataan metsikkoon uudestaan. Suunnistusguru J. Keskinarkaus tulee samalle rastille ja saamme vakuutusta siitä, että kyllä sen tässä pitäisi kartan mukaan olla. Emme lähde enää samoamaan voimalinjaa eteenpäin vaan matka jatkuu viimeisen rastin kautta maaliin! Meinataan vielä pimeässä ajaa kolari vastaan tulevan pimeän fillaroijan kanssa. Huh, se kävi lähellä ettei tullut ravan lisäksi katkenneita hampaita ja asefaltti-ihottumaa!

Maaliin tippuu rapaisia kavereita ja kaikkia kuitenkin hymyilyttää. Osa tarkistaa tilannetta ja sijoitusta. Naiset menevät saunaan. Ihanaa, lämmintä ja puhdasta. Taululla 79 (+ 2) pistettä, koska rasti 21 olisi pitänyt leimata ja hakea, vaikka se ei ollutkaan ihan siellä missä piti.

Kaikenkaikkiaan hauskaa oli ja kokemuksen verran rikkaampana taas. Ajatuksiin hipii tosiasia, että kamat pitää TAAS pestä ja huoltaa...voi närästys ja näppylät! Se on jotenkin sellainen osa, jonka voisin ulkoistaa ja skipata ihan kokonaan. Muddy-X on tältä vuodelta takana ja ensi kevään vastaava tapahtuma onkin Rokualla...koska Geopark tulee päätymään taas Rokualle.

Marjo

Suunnistustreenejä

Se on mielestäni blogikirjoituksen arvoinen juttu, ainakin minulle, kun käy suunnistamassa viisi kertaa kahden viikon sisään ja joka kerralla on joku muu kuin oma kello ottamassa aikaa...

Suunnistusrupeaman aloitti lauantain 27.8. Jatulitour. Perinteinen 4h rogainpyöräsuunnistus oli tällä kertaa sangen haastava. Heti ensimmäinen rasti oli bonusrasti ja ensimmäisenä rastille tullut sai 10 pistettä, toisena tullut 9 pistettä jne. Piirsin karttaan kaksi reittiä, mutta päädyin vasemman puoleiseen ja se osoittautui 10 pisteen arvoiseksi.

Bonusrastille meni aikaa noin 30 min ja vasta sieltä sai varsinaisen kartan ja reitti piti suunnitella hätäisesti. Katselin, että samaisen bonusrastin kautta pitää tulla poiskin ja varsinaista rastienhakuaikaa jäi vain 3 tuntia. Rasteille ei päässyt mitään järkevää reittiä ja kellotin reittini bonusrastin jälkeiselle rastille ja päätin, että tulen samaa reittiä myös takaisin. Se ei ollut järkevää.

Kulku oli hyvä ja pummata ei tarvinnut. Yhden pitkän välin ajelin Paksumahojen kanssa samassa letkassa ja kymmenestä sentistä oli kiinni etten ollut samassa kolarissa heidän kanssaan. Hyvästä kulusta huolimatta ja pöljästä reitistä johtuen takkiin tuli muutama piste parhaalle naiselle, Ullalle. Hyvä pitkä lenkki kuitenkin tuli, ensimmäinen sitten Rokuan seikkailun. Kartalle merkitsemiäni rasteja en käynyt kaikkia. Reitti kulki näin: bonusrasti, 158, 167, 168,159,165,183 sekä bonusrastin lähellä, kuvan ulkopuolella oleva 3 pisteen arvoinen rasti. Myöhästyin määräajasta 2 sekuntia, joten siitä napsahti piste pois. Rastin viimeinen numero on rastista saatava pistemäärä. Gepsiä en vielä tässä vaiheessa osannut laittaa päälle.

Seuraavalla viikolla kävin pyöräsuunnistamassa kahdesti. Ensin Oulurasteilla Hietasaaressa torstaina ja sitten Oulupäivien pyöräsuunnistuksissa lauantaina, Oulun keskustassa. Molemmat olivat hyviä rastinottotreenejä, joita voisi jopa kutsua nimellä sprinttirata. Kun ammattilaissprintterit merkkaavat puun väärältä puolelta kiertämisen pummiksi, niin on parempi, että en lähde erittelemään pummeja. Eksynyt en kertaakaan paitsi Nuottasaaren kartalle ykköselle. Hyvin jaksan ajaa, mutta vitos ja jopa nelosvaihdekin on hakusessa. Oli siis ihan hyvä ratkaisu jättää pyöräsuunnistuksen sm-keskimatkan kisareissu välistä. Sattuivat olemaan vieläpä niin syrjässä meiltä päin katsottuna.

Keskiviikkona oli vuorossa yökuppi Kempeleessä. Sain pörönsyötiksi mukaani Marjon. Edellisestä yösuunnistuksesta on aikaa kutankuinkin yli kymmenen vuotta, jos ei noita seikkailukisoja lasketa. Nyt oli helppo lähteä, kun se oli lähellä ja tutussa maastossa. Yökupin aloitus keräsi arviolta sata yösuunnistushullua Kempeleeseen ja lähdössä tunnelma oli kuin isossakin kisassa. Rata oli todella helppo ja vieläpä kulki tutuilla alueilla. Laitoin gepsin päälle, jotta blogin lukijat saisivat vähän aihetta hymyyn, mutta tylsä reissu tuli, siinä mielessä sillä pummia ei ihme kyllä juuri tullutkaan. KOlmoselle otettiin könyreitti ja siinä tuli takkiin ehkä minuutti, samoin pientä hapuilua vitoselle ja seiskalle. ; ) Loppuaika 4,5 km radalla oli jotain 42.35. Paljon jäätiin kärkeen ylläripylläri juoksemalla.

Torstaina oli vuorossa oulurastit Ainolanpuistossa. Edellisillan yösuunnistus ja sitä edeltävän päivän kahvakuula olivat tehneet tehtävänsä ja juoksu tuntui aivan hirveältä, taas sitä vesijuoksua. Hyvä, että selvisi maaliin. Viimeistä rastia pummasin eniten, muuten virheitä tuli melko vähän. Rata oli 5,3 km pitkä, kuvassa vain puolet koko reitistä.

Lauantaina Passion Adventure teki ensimmäisen porukkatreenin sitten Rokuan. Kempeleen Köykkyrin ja Ketolanperän maastoissa kävimme Kirsin ja Marjon kanssa maastopyöräilemässä reilun kahden tunnin lenkin. Kolme treenikarttaakin sattui lenkille.

Forum 24-lehden ennakkojuttu joukkueesta

Forum 24-lehti kirjoitti tiimistä ennakkojutun kesäkuun lopussa.
Juttu: Vuorokausi liikkeessä

Rokua Geopark Challenge 2011 - talkoolaisen tunnelmia

Pitkä seikkailukisa kotimaassa on yksi kesän kohokohdista oli sitä sitten miten epäurheilullisessa kunnossa tahansa :) Ilmoittautumalla talkooporukkaan jo hyvissä ajoin talvella halusin varmistaa, että pääsen kisatunnelmasta osalliseksi vaikka joukkuekokoonpanosta olikin jäätävä tällä kertaa pois. Kevään mittaan varmistui, että Passion Adventure saa todella hyvän porukan kasaan eikä osallistuminen kisaan jää millään muotoa minusta kiinni. Ihan loistavaa!!

Kuukausi ennen kisaa heräsin keskellä yötä hikisenä tilanteessa, jossa starttiin oli puoli tuntia aikaa, kamat oli ihan levällään, kartat muovittamatta ja koko pakka ihan sekaisin. Mutta huh, se olikin vain unta ja pikku hiljaa tajusin, ettei tänä vuonna tarvikaan miettiä, riittääkö energiapatukat vai ei. Silti kisaa lähemmäs tultaessa jännitys kasvoi ja kasvoi. Ei tainut jäädä joukkueellekaan epäselväksi, että joku isomahainen taustajoukoissa jännittää vähintään yhtä kovasti...

Joukkueiden saapuessa kisapaikalle oli tunnelma katossa. Toimistossa otimme vastaan kaikki 27 pitkälle reitille osallistuvaa joukkuetta. Kerran kävin kurkkaamassa tyttöjen huoneessakin, jossa alleviivaustussi sauhusi reittikirjaa luettaessa. Huomasi, ettei ole ensimmäisesta kisasta tytöillä kyse; sen verran paljon pieniäkin asioita osasivat ottaa huomioon sitä mukaa kun reittikirjaa tavasivat. Yöllä ei tullut uni talkoolaisen silmään ja taisi olla levotonta nukkumista itse kisaajillakin.

Aamulla karttojenjaon jälkeen tytöt hautautuivat reittejä miettimään mitä nyt välillä antoivat kommenttinsa TV-haastattelussa :) Kisakansliassa oli vilskettä eikä istua ehtinyt kun Ullan johdolla koitimme saada käytännön asiat hoidettua. Kerkesinpäs kuitenkin lähtöpaikalle ja toivottamaan Passion Adventurelle kovasti tsemppiä.

Pamaus ja siinä ne tytötkin nyt menee...yksi lampeen ja muut metsään. Muistui mieleen aikaisempien vuosien prologissa tappiin nouseva syke, kohina korvissa ja jännitys vatsassa. Tunnin parin päästä tilanne jo tasaantuu kun hyppäävät rullilta pyörän selkään ja lähtevät ensimmäiselle pitkälle etapille.

Ei riittänyt talkoolaisen aika gps-seurannan katselemiseen juurikaan, mutta sen verran järjestyi aikaa, että pääsin Utajärvelle ensimmäisen melontaosuuden lähtöön sopivasti Passion Adventuren piipahtaessa siellä. Naisille oli kevyet kanootit jemmattu valmiiksi. Tytöillä lähti kanootti tosi näppärästi ja tarmokkaasti liikkelle ja paatin uinti oli tehokkaan näköistä.

Ennen paluuta Rokualle ehdin näkemään vielä muutaman joukkueen hypyt jyrkänteeltä. Vau, näytti makelta!! Mieki olisin NIIN kovasti halunnu sinne....Mielessäni mietin, että tuosta tytöt tulee tykkäämään kovasti!

Ilta ja yö meni touhutessa kun joukkueita pistäytyi tasaisena virtana huollossa. Yöllä tuli vettä niin ettei eteen nähnyt. Ajatukset karkasi vähän väliä metsään ja tyttöihin siellä suolla. Ajattelin, että nyt on se rankin pätkä menossa ja kysytään sitä kuuluisaa sinniä. Lauantaiaamuna aikasin alkoi Adventure –sarjalaisten vastaanotto ja siinä riitti tohinaa kun 35 joukkuetta haki kisamateriaalit. Päivästä tulikin melkoisen kiireinen. Väsyneenä meinasi olla liput ja laput sekaisin kun maalialueella pyöri yhtäaikaa kymmeniä joukkueita, mitkä tulossa tai menossa huoltoon, mitkä jo maaliin saapuvina.

Hienosti tyttöjen täplä kartalla eteni koko ajan ja puolen päivän aikaan kun tulivat vihdoin suopätkältä vaihtoon näin, että väsymys painoi, mutta luovutus ei käynyt mielessäkään. Marjo tsemppasi toisia liikkeelle, vaikka omakin katse oli lasittunut ja hymy kadoksissa.

Kello puoli kuusi illalla. 29 tunnin 29 minuutin jälkeen Passion Adventure on maalissa. Muutamia tunteja aiemmin olivat ohittaneet edellä menneen naisjoukkueen hienosti ja tulivat nyt toisena koko radan suorittaneena joukkueena maaliin. Mahtava suoritus!!! Tytöt oli rikki niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta taipuivat halaukseen. Ei sitä tuossa vaiheessa tajua olla suorituksesta sen kummemmin onnellinen kun mielissä pyörii vain suihku ja lepo. Harmitti, ettei kisajärjestäjissä ollut yhtään vapaata käsiparia pitämään yllä tunnelmaa maalissa kuuluttamalla kaikki maaliintulijat, vaan tyttöjenkin on tyydyttävä minun onnitteluihin. Sama sille, vuoden fyysisesti rankin taival takana. Suurimmat fanfaarit tulevat jokaiselta kisaajalta itseltään kun voimat antavat siihen myöten. Näistä riittää aina koko vuodeksi muisteltavaa.

Aurinko jaksoi lämmittää aina siihen asti kun klo 19 suljimme maalin. Kahta joukkuetta lukuunottamatta kaikki olivat ehtineet siihen mennessä maaliin. Omasta puolestanikin seikkailukisa oli saatu päätökseen.

Sanna

Rokua Geopark Challenge 2011

Seikkailukisajoukkueen valmistautuminen alkoi keväällä, kun joukkue tuli täysilukuiseksi! Kisajoukkueen kokoonpano oli uusi ja me tytöt keskenään puolituttuja toisillemme. Jokainen meistä oli heti alusta lähtien mukana innoissaan ja tosissaan. Jokaisella oli aikaisempaa kokemusta vastaavista kisoista, joten tiesimme, mihin olimme sitoutuneet ja tavoitteet olivat yhdenmukaiset. Yhteistreenit aloitimme myös keväällä ja melko pian huomasimme, miten hauskaa meillä oli yhdessä! Yhteislenkkejä ehdittiin tehdä kymmenkunta. Käytiin Rokuallakin reilu 6 tunnin treenipäivä tutustumassa hienoihin harju-suppa maisemiin sekä upottaviin hiekkateihin. Erilaisia välineitäkin testasimme vetoköysistä teleskooppisauvoihin. Yhdessä analysoimme ja kertasimme aikaisempia kokemuksia ja asioita, jotka jokainen oppii ikäänkuin kantapään kautta osallistuessaan vuorokauden mittaiseen koitokseen. Kevään myötä tunne vain vahvistui siitä, että hienon kokemuksen myötä, saamme toisistamme uusia ystäviä. Seikkailukisaan lähtiessään, joutuu joukkueen kanssa jakamaan asioita, jotka eivät aina ole sitä soveliainta sorttia kahvipöytäjutustelussa...pääsee tietyllä tavalla lähelle toista, koska kisan aikana jokainen ajautuu vähitellen lähelle äärirajojaan niin fyysisesti kuin henkisesti. Reissussa ei voi juurikaan hienostella ja on tärkeää voida luottaa kisasiskoon. Yhteistreenit loivat pohjaa luottamukselle ja usein metsässä raikasi nauru, kun päästelimme menemään!

H-hetken lähestyessä juttelimme tiiviisti siitä, mitä vielä pitää hankkia, mitä muistaa ottaa mukaan, mitä vielä pitää tehdä ja miten valmistautua tankkauksen ja kisavälineiden suhteen. Jännitystä oli ilmassa ja toiveet korkealla siitä, että sairastumisilta ja loukkaantumisilta vältyttäisiin. Marjoa huoletti kevät-talvella viimein todettu Mykoplasma, joka oli syönyt edellisen syksyn ja talven harjoittelusta tuttua terää. Onneksi Jatuli-tourin harjoituskisa juhannuksena sekä Jotos-adventure Aavasaksalla antoivat viitettä siitä, että tossu ei enää olekaan ihan niin väsynyt ja hengittäminenkin oli jo helpompaa! Kirsin juoksuharjoittelua rajoittanut polvivaiva huoletti myös. Luotimme kuitenkin siihen, että kisakaluston tärkein osa, kolme sitkeää naista, olisivat lähtöviivalla kunnossa!

Kisaviikolla viimeistelytreeninä toimi trampoliini- ja nauruterapia! :) Jokainen odotti malttamattomana torstaita ja perjantain starttia!

Rokua Geopark challenge starttasi köysitestillä torstai-iltana. Kisakeskus täyttyi urheilijoista ja välineistön viimeinen silaus piti liikkeessä. Reittikirjat jaettiin myös torstaina. Käytimme illan eväiden ja tavaroiden säätämiseen sekä reittikirjoihin perehtymiseen. Seikkailukisan ehkä ankein osuus on se loputon säätö ennen lähtöä, onko kaikki tarvittava mukana? Ei liikaa, mutta ei missään nimessä liian vähän. Kenen reppuun laitetaan pyöränkorjaus- ja huoltokamat? Kuka kantaa ensiaputarvikkeet? Paljonko energiaa kantoon? Ja litroittain urheilujuomaa! Kirsin pari päivää aiemmin alkanut kurkkukipu toi hieman lisäjännitystä kisaa edeltävään iltaan, mutta tiesimme luottaa siihen, että Kirsi ei kyllä hevillä periksi antaisi. Yöllä ei uni tullut silmään...piti ravata pissalla, kääntää kylkeä, huokailla ja hermoilla myös, miksi pyörään teipatut geelit eivät pysykään maalarinteipillä rungossa kiinni.

Passion adventuren Rokuan tiimi esittäytyy.. (kuva Tapani Launonen)

Aamu valkeni ja päivästä oli tulossa kostea sekä kuuma. Aamupalan syönti tuotti vaikeuksia, kun kurkussa tuntui olevan hissi, joka pukkasi tavaraa takaisin päin sitkaasta nielemisyrityksestä huolimatta. Kädet tärisivät ja kesän kohokohdan odotus tuntui kaikkialla. Kamat kiikutimme hyvissä ajoin kisa-aamuna liikuntasaliin. Sitten olikin vuorossa karttojen jako ja TV-haastattelu!

Varustepiste ennen lähtöä. Kamat ovat vielä hyvässä järjestyksessä..(kuva Tapani Launonen)

Teippasimme pyörät täyteen geelejä. Ilmeisesti tämä oli kuvaajista hauskaa, kun olivat Niinan eväitä niin kovasti filmanneet...tarjottimella à la Giant!
Niinan pyörä ja eväät (kuva Tapani Launonen)

Marjolla on kysyttävää Sannalta, joka oli tällä kertaa toimitsijana.

Onnenhalaus äitille!

Säpinää ennen lähtöä, huomaa vauhdikas kurvaus!! :) (kuva Tapani Launonen)

Viimein täytyi uskoa, että kaikki oli valmista siihen, että seuraavaksi mentäisiin vahvasti ja sisulla. Prologi lähti käytiin muistipelisuunnistuksella. Niina oli etukäteen lupautunut uimariksi ja haki järvessä olevat rastit, Kirsin ja Marjon säntäillessä Kylpylän lähistön pusikoissa ja paloportaissa. Pääsimme pääjoukon mukana rullaluistelemaan ja matka jatkui lyhyelle suunnistusradalle. Niinan jalat olivat melko jähmeessä uimisesta, minkä vuoksi syke nousi korkealle.

Prologin rullaluisteluun lähdössä.

Prologin suunnistus suoritettu

Pikavauhtia takaisin rullille - otetaan jatkoharjoitteluun myös nauhojen sitomisnopeus :)

Pian prologin jälkeen päästiin kuitenkin pyörän päälle ja Niinan jalat sotkivat jo tuttuun malliin eteenpäin. Pyöräsuunnistus sujui mallikkaasti. Heti ensi alkuun ajeltiin hiekkalaatikkoa. Parin rastin jälkeen oli vuorossa ensimmäinen Quest Ahmaksessa. Kalevalaisesta kylästä oli määrä etsiä kirjaimia. Selvitimme kirjaimet melko nopeasti ja matka jatkui. Myös sillan alla oleva rasti löytyi näppärästi (vaikka televisioitu kisakooste väittikin ihan muuta). Eihän sinne sillalle pitänyt pyllistelemään ja ihmettelemään jäädä vaan hienovaraisesti bongata kirjaimet ja poistua vähäeleisesti paikalta!! Cp7:lle oli suunniteltu hieman eri reittiä, mutta päädyimme lopulta menemään sieltä mistä muutkin. Uimme mutarisukkojoen yli. Nokkospuskat polttelivat koko kroppaa. Tällä rastilla ennakkoaavistukset alkoivat realisoitua todeksi. Ratamestarin tuntien jaossa olisi lisää "uuttajamukavaa"!! Emme silti vielä aavistaneet, että tämä olisi vasta esimakua tulevasta rämpimisestä.

Saapuminen Kalevalakylään Q1:lle (kuva Tapani Launonen)

Ja sitten etsitään kirjaimia.

Ensimmäinen pyöräilypätkä (kuva Tapani Launonen)

Pyöräilyn jälkeen Utajärven kylän keskustasta jatkoimme coastaleeraamaan. Coastaleering oli varsin pitkä, mutta emme jääneet siinä kovin ratkaisevasti kärkeen. Etappi sisälsi Utajärven keskustan nähtävyyksiä ja uimistauimistajavähänvieläuimista! :) Kirsi ja Marjo katselivat jokaisen uintipätkän jälkeen kateellisina Niinan repusta automaattisesti pois valuvaa vettä...todeten, että omaan reppuun hankitaan vastaavan varalle suutarilta vasittuja reikiä! Kaikilla juoksupätkillä tuli pikkuisen takkiin kärjen vauhtiin verraten. Niina roikkui kiinni milloin Kirsin ja milloin Marjon repussa saadakseen jalkoihinsa vähän lisää vauhtia ja jotta kärki ei karkaisi! Lisää tsemppiä antoivat kannustusjoukkomme, joita useaan otteeseen nähtiin matkan varrella - kiitokset kaikille!

Coastaleeringin jälkeen kanootit odottivat Merilän kartanon pihamaalla. Tässä vaiheessa olimme kärkeä perässä noin 20 min ja Akillesjänteen tyttöjä ehkä 10 min. Melonta sujui mallikkaasti ilman yhtään ylimääräistä kiemuraa. Hartiavoimin taitettiin matkaan, Niinan tutkaillessa reittiä perämiehenä! Miehet kiemurtelivat edessä kanooteillaan. Napsimme jopa yhden heistä kiinni ja saapuessamme quest2:lle, lähtivät Akillesjänteen tytöt juuri jatkamaan matkaa. Yhden joukkueenjäsenen tuli kiivetä verkkoa pitkin joen ylittävällä vaijerilla kiikkuvalle rastille. Kirsi lähti suorittamaan tehtävää Marjon avustaessa kanootista päin. Melonnasta väsyneillä käsillä kiipeäminen oli vaikeaa ja ylhäällä alkoi jo hieman arveluttaa voimien riittäminen ja homman turvallisuus - pudotus ylhäältä kanootin pohjalle ei taatusti olisi kovin pehmeä. Mutta voimat riittivät ja siitäkin selvittiin lopulta hienosti - Kirsille koko reissun pahin paikka!

Uskalsimme kaikki hypätä kalliolta, myös Kirsi, joka ennakkoon jännitti eniten juuri tätä tehtävää! Kuulemme, että edelliset tytöt olivat ottaneet sakon, koska kaikki eivät hypänneet. Se tiesi sitä, että olimme ajallisesti kisassa toisena. Oli huikeaa roikaista kalliolta veteen!! Adrenaliini virtasi suonissa vielä pitkään hyppäämisen jälkeen.

Hyppypaikan jälkeen hoksasimme heti ylityspaikan kannaksella ja siirryimme melomaan kapeaan kanavaan. Reitti olisi muuten ollut hyvä, mutta matalia siltoja oli ainakin kymmenen ja aina ei kanootti sopinut alta, vaikka me naiset pötkötimme kanootin pohjalla. Punaiset viinimarjat reitin varrella maistuivat makealta, mutta retkelle ei passannut jäädä!! Kurjimmasta päästä kisassa oli kanootin kanto. Viimeisen melontarastin jälkeen jouduimme kantamaan kanootin urheilukentälle. Tähän hommaan kantoliinat olivat poppia. Kantaminen niinkin menee siellä päässä, missä on kaveri vieressä, mutta riskeimpänä Niina sai luvan olla pääosin yksin toisessa päässä ja todeta, että raskasta se oli!

Melonta meni joukkueella melko lailla nappiin, vaikka kipparia etukäteen hieman jännitti kanootin ohjaaminen. (kuva Tapani Launonen)

Kanootin kantaminen oli raskasta naisille!

Melonnan jälkeen kisa jatkui pyöräilyllä. Tästä alkoivat meidän kohtalon hetkemme ja pahimmat kämmit! Tähän asti olimme selvinneet kohtuu sulavalla suorituksella, pieniä juttuja lukuunottamatta! Vaikka emme pyöräilyssä jääneet yhtään kärkeen, tuli tällä pätkällä ihan turhia virheitä reilusti yli puoli tuntia. Betoniturbiineihin kurkattiin, rastia ei näkynyt. Käytiin vähän pyörimässä ympyrää ja palattiin takaisin. Rasti oli kartan mukaan juuri tässä! Kirsi ja Marjo kiipesivät ensin toiseen kapseliin ja Marjon pujahtaessa sisälle sieltä löytyi käytettyjä vauvanvaippoja ja roskia - hyis! Sitten Marjo kiipesi toiseen kapseliin ja siellähän se rasti köllötti. Ei meinannut 160 senttisessä varressa riittää pituutta pääsemään betonihässäkästä ulos, mutta pienellä avustuksella saatiin lopulta Marjokin vielä pois turbiinista. Matka jatkui, ajan tuhraantuminen harmitti. Jäimme parhaisiin verrattuna lähes 15 min. Muistutuksena oli, että kyseessä on seikkailu, ei suunnistaminen! :)

Matka jatkui märällä ja pimeällä Tervareitillä kohti Oulujoen ylittävää riippusiltaa. Riippusillalla odotti Quest 3. Hae rasti huoltotunnelista ja ui toiselle. Hätäisesti katsoimme kartan, emme juurikaan sopineet siitä, miten tehtävä suoritettaisiin ja aloimme hakea rastia riippusillan alta. Sitten hoksasimme, että sehän on tuon ison sillan alla. Juoksimme sinne. Kirsi tunneliin ja rasti löytyi. Nyt piti muistaa, että missä se toinen rasti oli, mihin oikeastaan pitikään uida? Missä oli se pitkulainen saari ja entäpä sitten MISSÄ oli kartta? Kartta loikoili tyytyväisenä Niinan telineessä sinne, minne jätimme pyörämme. Suihkimme sillan yli joen alajuoksulle. Niina oli jo valmiina uimaan ja juoksi sukkasillaan Kirsin ja Marjon tuodessa Niinan kamoja perässä. Puskassa rymysimme aikamme ja saarta ei näkynyt. Paniikki iskee! Onneksi kukaan ei kuitenkaan lähtenyt sokkona uimaan. Ei auttanut kuin palata takaisin katsomaan karttaa. Paluumatkalla tajuamme, että rasti onkin riippusillan viereisellä saarella, josta sen bongaamme, $¤%k7BLNÅ?!!. Jospa vain olisimme edes katsoneet vähän ympärillemme riippusillalle rynnätessämme. Niina ui saarelle, valitsemme vielä loppusilauksena mega mokalle vastavirtasuunnan rastille. Niina ei kylläkään edes huomaa uivansa vastavirtaan ja etenee hienosti. Kirsi ja Marjo kirkuvat riippusillalta ohjetta palaamaan lyhyempää reittiä takaisin pyörille. Aikaa on tuhraantunut 20 min kauemmin kuin meitä ennen menneillä naisjoukkueilla. Harmittaa ihan älyttömästi. Ei kuitenkaan auta kuin ajatella, että tämä on pitkä kisa, mitä vain voi vielä sattua, myös muille. Ja matka jatkuu... Kämmien jälkeen pään nollaaminen on vaikeaa ja se pitää tapahtua nopeasti. Osittain kokemattomuus ja luonteiden kärsimättömyys puskee läpi tehtävärasteilla, mutta onneksi Siperia opettaa!!

Tässä vaiheessa kartan lukeminen ei ole enää helppoa. On pimeää. Vettä sataa kuin aisaa ja pikkuinen ledi ei tuo kovin paljon lisää valoa elämään. On nälkä, palelee vähän ja jokaista väsyttää. Matkaa on taitettu jo yli 12 tuntia. Ensimmäinen AP eli huolto tulee tarpeeseen. Rokualla vaihdetaan kuivat kamppeet ja pakko on syödä, vaikka pitkästi ei keitolle enää olisi. Nakkia ja siihen tujaus kaviaaria, sipsiä, leipää, palautusjuomaa ja vähän suklaata päälle. Aitoa seikkailijan evästä! Marjo komentaa kameramiestä sulkemaan toosansa, kun vaihdetaan KAIKKI kamat. Hiertymät antavat osviittaa itsestään, mutta vaseliinin lisäys jää haaveeksi. Se ei todellakaan houkuta, kun pitkästynyt kameramies istuu käsiposkella ja tuijottaa! Hienosteluun ei todellakaan ole aikaa, mutta joku raja kaikella kuitenkin... Mielessä kuivien vaatteiden tuoma hetken nautinto! Edessä on rullaluistelu-suo pätkä, jonka arvioitu kesto on 9 tuntia. Rullaluistimet jalkaan ja menoksi. Meillä kaikilla on supernopeat luistimet, Niinalla lainaluistimet. On pimeä ja tihuttaa. Rokuan alamäet pelottavat Niinaa tositosipaljon ja vetoköyttä ei siis uskalleta vielä viritellä! Meillä on teleskooppisauvat luistelussa. Arvelimme niiden olevat kätevät, sillä niillä voi luistella ja suolla ne saa tarvittaessa helposti kantoon. Ihan hyvin toimivat.

Otamme edellistä naisjoukkuetta hieman kiinni luistimilla. Ero kärkeen on tässä vaiheessa tunti ja kakkosjoukkueeseen puoli tuntia. Jatkamme kisan kolmosena. Kylmälänkylän kappelissa tankkaamme keittoa. Marjo hoputtaa Niinaa pistämään luistimia takaisin hyvissä ajoin ja sitten matka jatkuu hetken aikaa luistimilla. Niina ehdottaa vetoköyden laittamista ja Kirsillä tuntuu rullaluistelussa voimia riittävän vetämiseen, joten köysi viritellään pikaisesti paikoilleen. Tässä vaiheessa kisa alkaa kääntyä henkiselle puolelle ja nyt kysytään sitä selkärankaa. Jokainen ajattelee varmasti mielessään nukkuvia läheisiään, jotka jännittävät meidän puolesta ja myötäelävät kisan etenemistä! Jotakin juttua pitää kehittää, että vire säilyy...voi kokeilla vaikka vauhtipissaa, joka ei onnistu mutta naurattaa!! :)

Sitten on vuorossa suota. Luistimet kantoon ja polkua pitkin kohti laavua. Juoksemista ehdotetaan ja kokeillaan vähän. Etukäteen Niina on suunnitellut, että tuosta hypätään oja yli ja pari muuta ojaa ja "tsaptsap" polkua pitkin laavulle. Todellisuus on jotakin ihan muuta. "Tämä on ihan Jordaniaa", tuumii Marjo ja hätistää peukalon pään kokoista hämähäkkiä, joka sujuvasti kroolaa vieressä. Onneksi olemme Suomessa, emme sademetsässä...mielikuvitus tekee silti tepposiaan siitä, mitä kaikkea on pinnan alla, johon ei ole näkyvyyttä!! Karttaan merkityt purot tai ojat ovat jokia, joilla ei ole rantaa. Vettä on joka puolella. Jalat eivät aina yllä edes pohjaan. Suota on loputtomiin. Jordania syö Marjon sauvan puolikkaan. Sinne jää. Avosuolla näyttäisi kartan mukaan menevän polku. Niina miettii, että mennään sinne ja valaa hienosti uskoa tyttöihin. Avosuo ei ole ihan normaali avosuo. Vettä on polviin asti. Emme mene sinne.

Välillä näyttäisi olevan jotain uraa. Pitää lohduttautua ajatuksella, että on täältä muitakin mennyt ennen meitä, eikä suo ole syönyt vielä ketään! Sitten ura taas häviää. Liekö ollut hirviä tai jotain elukoita? Uiminen pelottaa jopa uimamaisteria. On vielä hämärää ja hirveästi sääskiä, yksin ei siis tarvitse olla. Ne kuppaavat naaman, kaulan ja kädetkin paidan läpi. Rastit löytyvät kuitenkin suhteellisen kivuttomasti ja varsinaista pummia ei tule. Jälkeenpäin gps reitti kuitenkin kertoo, että olemme säätäneet 15 min kauemmin kuin parhaimmat naiset ihan tuolla lyhyellä suopätkällä. Olisi pitänyt vain uskaltaa suin päin syöksyä uimaan joen yli eikä jäädä etsimään parempaa ylityspaikkaa. Sitä kun ei koskaan tullut.

Jordanian jälkeen edessä on puuduttavaa tiepätkää. Pitäisi jaksaa juosta ja taas Marjo hoputtaa!! :) Niinasta tuntuu, että jaksaisikin, mutta ei vaan lähde. Yritetään kuitenkin kävellä kovaa. Muutkin ovat kävelleet kertoo gps jälkeenpäin. Ensi vuonna me juostaan. ; ) Juoksuosuudessa on ehkä paras sauma tehdä eroa muihin, koska se on fyysisesti ehkä kaikkein vaativinta etenkin rullaluistimien kanssa! Vastaan tulevat naisjoukkueet, kellotamme väliaikaa heihin. Saamme myös hetken jutustella miesjoukkueen kanssa, mikä on mukavaa vaihtelua etenemiseen. Vihdoin edessä on pätkä luisteltavaa baanaa, mutta rullaluistimia joudutaan korjaamaan irronneen eturullan vuoksi. Aikaa tuhraantuu vähän! Matkan varrella on laskeutuminen Pelson vesitornista. Homma meinaa tyssätä siihen, että ei meinata löytää vesitorniin päälle. Tornissa on niin pimeää, että jumitamme tornin portaissa. Niina alkaa hieman kovaäänisesti vaatia :) että ovi tornin päällä avattaisiin. Koitamme rauhoitella Niinaa, tätä harjoiteltiin Jatuli Tourissa. Käsikopelolla löydämme tien huipulle. Vihdoin pääsemme ylös ja laskeudumme alas. Matka jatkuu väärää reitinvalintaa. Laskeutumisessa ja reitinvalintavirheessä tulee taas takkiin 10 min parhaimmille. Jotenkin tuntuu, että emme muista enää kiirehtiä ja Marjokaan ei muista hoputtaa... : ) Alkaa olla jo vaihe, jossa kilpailu on enää etenemistä. Tässä vaiheessa tuntuu, että kohta saattaa varpaita irrota! Taitaa olla pientä rakonpoikasta. Meno on kuin vesijuoksua. Kovasti yrittää mennä eteenpäin ja jalatkin liikkuvat, mutta maisemat eivät vaihdu. Marjo vetää paikoitellen Niina vetonarussa ja luottaa siihen, että seuraava pyöräpätkä paljastuu cut off:na, eli reitti ei olisi enää alkuperäisen pituinen. Marjolle juoksu on vahvin, mutta tuleva pyöräpätkä jännittää...pitää säästää voimia.


Tonttuhuppupusero oli suolla sääskien seassa arvossa arvokkaassa. (kuva Tapani Launonen)

Onko minun paita hyvin? (kuva Tapani Launonen)

Vielä hymyilyttää..(kuva Tapani Launonen)

Saavumme Rokualle ja olemme toiveikkaina, että tämä oli nyt tässä ja pääsemme ehkä jopa maaliin. Rullaluistelu-trekkauspätkällä olimme yli 11 tuntia. Matkaa on nyt taitettu 23 tuntia. Vaan ei suinkaan, ehei...nyt mennään koko rahan edestä. Vielä pitää lähteä jatkamaan. Edessä on viimeinen pyöräilypätkä ja Suomen olosuhteisiin nähden trooppinen ilma. Ero kärkeen on reilu tunti ja Akillekseen se oli AP:lle saavuttaessa 45 min, mutta otamme nopean vaihdon ja lähtiessä eroa on enää 25 min. Se, että kannustusjoukkomme kertovat väliaikoja, tsemppaa meitä jatkamaan täysillä, tiedämme väsymyksen olevan yhteistä kaikille ja saavuttaneen jo muitakin rautaisia kisasiskojamme. Seuraava pätkä tulee olemaan meidän vahvuutemme, sillä osa reitistä on jopa tuttua meille. Maasto on raskasta harjusuppamaastoa.

Meillä on hirveä draivi päällä ja Niina johtaa joukkoa rautaisella otteella. Vaikuttaa, että vielä on viimeinen vaihde kääntämättä! :) Marjo saa vuorostaan pyörittää, minkä jaloistaan kykenee. Ajatuksissa takoo, että periksi en anna, en varmasti anna, enkä suostu edes hidastamaan hyvää menoa. Tätähän täältä lähdettiin hakemaan ja takaa-ajoa jatketaan viimeiseen asti. On annettava vielä kaikkensa ja ennen Pookin tornia ohitamme Akilleksen tytöt. Kirsi kiipeilee torniin, Marjo kaataa kaivon hyistä vettä niskaan ja kiroaa urheilujuoman tuomaa kerrosta suussa. Nyt tarvisi vettä!! Matka jatkuu, lämpötila nousee. Syke ei enää nousuissakaan kohoa totuttuihin lukemiin, mikä kertoo siitä, että kropan kapasiteetti on viety limittiin. Kirsiltä hajoavat pyörän jarrut, mutta onneksi ei ole pahoja alamäkiä... ainakaan kovin montaa... Kirsi jarruttaa huutamalla ja taituroi puunrunkoja vältellen. Suunnistus toimii aina rastille nro 27 asti, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Pyörimme tuolla rastilla vähän turhaan. Seuraavalla rastilla jätämme pyörät liian aikaisin polun varteen ja aikaa tuhraantuu niin rastia kuin pyöriäkin etsiessä. Väsymys alkaa vaivata ja skarppaaminen ei yrityksestä huolimatta tuota tulosta.

Ohitus n. 25h kohdalla juuri ennen Pookin tornia..(kuva Tapani Launonen)

vielä jaksaa...(kuva Tapani Launonen)

Seuraavan välin Niina ottaa tarkasti varmaa reittiä, mutta suunnistusajatus nukahtaa ja taju kartasta yhtäkkiä katoaa, vaikka olemme ajaneet saman reitin aiemmin. Juomaa on liian vähän ja on todella kuuma. Niina on suunnistanut yksin 28 tuntia ja tankkaa mehua tyttöjen pusseista. Tiimi on sipissä. Joka paikkaa hiertää. Ajatuksena pyörii, että nyt olisi vain tärkeintä päästä maaliin. Tässä vaiheessa meidän gps-signaali on sammunut ja kotijoukot ovat huolissaan että, miten tässä nyt näin kävi. Niina istahtaa muutamaksi sekunniksi maahan ja mietiskelee, missä nyt ollaan. Rokualla ehkä? :) Marjo ja Kirsi yrittävät näyttää Niinalle kartalta samaa kohtaa ja ponnettomasti vakuuttaa sijaintia kartalla. Tuntuu, että vakuutukset haihtuvat ilmaan, koska kenenkään pää ei käy enää tehoilla. Yhtäkkiä Niina tajuaa sijaintimme ja matka jatkuu virheittä viimeiselle asti. Meno on jo sangen sumuista, kun viimein saavumme maaliin. Ennen loppuajan kirjaamista Sanna kannustaa meidät vielä viimeiselle uimarastille järvelle. Marjo katsoo rakasta ystäväänsä silmiin ja ajattelee, että nyt Sanna varmasti hourailee ja tämä on se tämän kisan hallusinaatio!! Selviämme vielä viimeisestä. Katse on lasittunut. Tuuletuksiakaan ei jaksa tehdä. Maalialueella on surullisen hiljaista muutenkin, mutta Kirsin perhe on kannustanut meitä herkeämättä koko kisan ajan. Ihana, että Sanna on täällä!! Sanna halaa meitä ja katseessa tuikkii ylpeys joukkueesta!! Kuulemme, että olemme kakkosia. Kello näyttää loppuajaksi 29 tuntia ja 29 min. Kärkeen eroa reilut 2 tuntia. Ei tunnu oikein miltään tai sitten ei tunnista sitä, miltä tuntuu, olo on vain tyhjä. Palkintojen jakoon on aikaa 2.5h. Haisevatmärätjahiekkaiset kamatkin odottavat perkaajaansa huoltopisteellä. Tämä on seikkailijan arkea...pakkaa, pura, pese, puunaa ja taas pakkaa!! Huoltopisteellä kovia kokeneet kisaajat lyllertävät hierymiensä kanssa purkamassa tavaroitaan. Hymyillään vaisusti toisille, kovinkaan suuriin jutusteluihin eivät resurssit enää riitä. Viimein on luvassa suihku... joka kyllä kirvoittaa myös kyyneliä. Joka paikkaan sattuu, kummastellaan ruhjeita ja hiertymiä. Nahkaa puuttuu sieltä jos täältäkin. Varpaan kynsien alle on muodostunut rakkoja ja kynnet pullistelevat piinasta. Kirsin kurkkukipu ei ainakaan kisan aikana hellittänyt, Buranaa kului luvattoman paljon ja ääni meni aina vain käheämmäksi (kisan jälkeen pariksi päiväksi lähti sitten kokonaan). Väsymys sumentaa ja itkettääkin vähän! Auditoriossa kuitenkin kolme naista hymyilee jo. Se oli hienon hieno kisa, jokainen on saanut vähän uutta voimaa fiilistellä kokemaansa!

Nyt viikkoja kisan jälkeen osaamme jo arvostaa saavuttamaamme. Kroppa on palautumassa ja olemme ikäänkuin uusineet nahkamme!! :) Melko kokemattomalle tiimille suoritus oli loistava. Paljon on opittavaa, mukana oli onnea ja huonoa tuuria, huolimattomuutta ja onnistumisia... Jokainen niistä on kasvattanut ja opettanut vastaavan varalle. Ensi kerralla tärkeintä olisi maltti ja vielä kerran maltti etenkin tehtävissä. Tulisi myös edelleen kasvattaa joukkueen tasaisuutta eri lajeissa. Skumppaa on kilistetty yhdessä (sattuneesta syystä sitä ei jaksanut enää maaliin päästessä tehdä :)) ja kipeätkin kokemukset naurattavat nyt!! Passion Adventure on palannut lenkkipoluille ja tätä kokemusta riikkaampana keinutuolikin kiikkuu ketterämmin joskus vuosienvuosien päästä!
Kirsi, Marjo ja Niina

Maalissa! Takana 29,5h seikkailua.