Rohkeasti viivalle

Nyt saa riittää. Olen päättänyt, etten enää turhaa arkaile kiinnittää numeroalappua rintaan tai pyörään.  Etten enää hermostuta itseäni jankkaamalla: “olen kuitenkin viiminen”, “mitä jos en osaakaan toimia ohjeiden mukaan”, “eksyn kuitenkin reitiltä” tai “unohdan kuitenkin, missä järjestyksessä vaihtoalueella pitää toimia” jne. Mitä siitä? Kylmä faktahan on, että parhaat treenit tulee kisatilanteista.

Seikkailukisoissa tilanne on ihan toinen kun osallistutaan, edetään ja mokataan joukkueena. Toki silloinkin jännittää ihan pirusti, mutta ei lähimainkaan siinä määrin kuin jos yksin matkaan triathlon- tai maastopyörätapahtumaan. Silloin on pakki ihan sekaisin ja kädet tärisee, vaikka useinmiten minun kohdallani kyseessä on ihan vaan leikkimielisiä tapahtumia tai kuntosarjan kisoja. “Matalan kynnyksen” kisoista aina puhutaan, mutta minulle kaikkien kisojen sisääntulon kohdalla on vähintäänkin kahden metrin betoniaita, joka pitää ilman apuvälineitä ylittää! Maksan kovaa hintaa siitä, etten ole nuorena tyttönä kisannut muuta kuin “matalan kynnyksen” räpyläuintikisoissa.

Mutta ei enää betoniaitoja. Tai siis näin olen ainakin nyt päättänyt. Lunastin lupaustani osallistumalla viikon aikana kolmeen eri tapahtumaan, joista tosin yksi oli “seikkailullinen” eikä kuulunut luokkaan “paniikki!”.

Mutta kaksi kertaa asetuin viivalle hymyksikin luultu ilme kasvoillani ja mantraani hokien: “Älä stressaa, saat tästä hyvän treenin”. Ja hyvät treenithän niistä sai! Vatsakin oli yhteistyökykyinen eikä sykkeet lähtöviivalla olleet kuin pk:n alarajalla J

Oulu Triathlon & Cycling -seuran järjestämät duathlonharjoituskisa sekä sprinttimaastopyörä -cupin ensimmäinen osakilpailu kummittelivat kalenterissa aina siihen asti kunnes töröttelin kisapaikalla lenkkarit tai pyöräkengät jalassa enkä enää voinut perääntyä.

Duathlonharjoituskisan alussa vallinnut snadi jännitys vaihtui pian tsemppiin ja puuskutukseen. Muistutin itseäni siitä, että eihän tässä olla ihan ekaa kertaa tämäntyyppisessä kisassa ja että talkooväki on paikalla myös muistuttamassa kisaajia yksityiskohdista, kuten “muista kiertää puu”, “älä aja enää tämän viivan jälkeen” tai "muista lähteä oikealle” jne.  

4,5km juosten, 19km pyöräillen ja taas 4,5km juosten meni vesisateesta ja ulkona vallinneesta 6 C:n lämpötilasta huolimatta ihan ok, joskin vaihtoalueella olin vähän liiankin cool ja aikaa tuhraantui. Taisin olla hyvä esimerkki “älä toimi vaihdossa näin” –tapauksesta J Mutta mieli oli iloisen rento ja koneisto totteli kohtuudella koko koitoksen ajan, joten oikein meni! Kuntosarjan voitto tuli ja siksipä päätin jotain muutakin! Enää en turhaan arkaile laittaa nimeäni kilpasarjan lähtölistalle, vaikka kilpakumppanit tuntuisivat kuinka pelottavilta tahansa.

XCE –cupissa meininkinä oli ajaa maastopyörällä (tai miksei cyclarilla) hampaat irvessä kuntoradalla 4* 1,5-2km.:n rata, joka sisältää komiasti ylä- ja alamäkiä. Ensin ajettiin aika-ajo yhteislähdöllä, jonka jälkeen kolme eräajoa kuuden ryhmissä. Ja tämä herkku on muuten tarkoitus nauttia tänä kesänä kuukauden välein yhteensä neljä kertaa.

En voi sanoa, että olisin psyykkauksestani huolimatta tuntenut oloani mukavan rennoksi puristaessani pyöränsarvia kireissä lihaksissaan seisovien kisakumppaneideni keskuudessa. 7 vuotta sitten hankkimani TREK näytti jotenkin reppanalta virtaviivaisten ja höyhenenkeveiden menopelien rinnalla. Mutta minä en ole reppana, vaan olen tullut tänne kokeilemaan jotakin ihan uutta ja tekemään taas yhden hyvän treenin, puhisin mielessäni.

Ensimmäiset 150m metriä kiekasta meni myötätuuleen aina kevyen tuntoisesti, jonka jälkeen olikin seinä vastassa. Loput 1,55km (n. 5min) meni kurkku tulessa ja reidet hapoilla. Viimeinen ylämäki selätettiin aina silkalla sisulla. Harvat ohitukseni tein juuri tässä viimeisessä mäessä, joten mäkitreenaus on kannattanut! Vartin palautus kierrosten välissä teki ihmeitä. Kai se kestävyysurheilun tuoma hyöty tuli esille siinä, ettei kierrosajat huonontuneet. Jäihän naisten sarjan voittaja toki vielä 20s päähän viimeisellä kierroksella ja kakkonenkin kaarsi maaliin 10s minua nopeammin, mutta olisi se voinut huonomminkin mennä.

Kuukauden päästä oleva toinen osakilpailu on jo kalenterissa (ja sitä ennen myös muutama muu startti!) ja ajattelin taas jättää palan jännityksestä kotiovelle.

Muta-ÄXää ja muuten vain mutaa! :)

Jo perinteeksi muodostunut Muddy-X tapahtuma maestro Seppo Mäkisen järjestämänä polkaistiin tänä keväänä Hailuodossa. Päiväksi valikoitui haasteellinen äitienpäivä. Kevättä kohti mentäessä kalenteri on täynnä kaikenlaisia urheilutapahtumia ja Pohjantähden kansalliset sprinttisuunnistukset olivat lauantaina, joten valinnan varaa ei jäänyt. Jokainen meistä PA:n äideistä kävi sisäisen kamppailunsa siitä voiko äitienpäivänä olla pois perheidemme ja lastemme luota. Osallistuminen vaati pientä perhepalaverointia. Itse juttelin eskarilaisen kanssa ja päädyimme juhlistamaan äitienpäivää ennakolta ja jälkikäteen. Isovanhemmat saapuivat Kurikasta ja äitienpäivänä lapset pääsivät asuntoauto-retkelle Hailuotoon, joten me vanhemmat saimme hyvillä mielin lähteä mutailemaan.

Minustako suunnistaja?

Olo oli kisaan lähtiessä vähintäänkin epävarma. Viime viikolla sekoilin ensimmäisissä sprinttisuunnistuskisoissani Haukiputaalla lahjakkaasti. Eka kerta on eka kerta tässäkin lajissa ja sen vielä olisin jotenkin sulattanut, mutta Kastellin lauantain sprintti ei paljon parempaa tulosta hehkunut. Homma kulki kuitenkin kartan vaihtoon asti, mutta sitten sekosin rytmissä ja paikassa. Mikä ihmeen uusi K-piste ja viitoitus sinne. Missä ja mihin suuntaan...voih? Olen ihan koukussa suunnistukseen ja haluaisin niin kovasti olla parempi, mutta mistä "ostaa" malttia ja taitoa!? Vauhti vain valitettavasti tappaa taidon aina välillä, mutta en kyllä anna periksi. Oravapolkukoululaisena joskus RR-radalla muistan, että minulle sanottiin, että onnistuisit vähemmälläkin vauhdilla ehkä paremmin...kun juoksin pätevänä siimaa pitkin kaikki ylimääräisetkin silmukat, kun en viitsinyt karttaa paljon lukea. Sama villivarsan into päällä kirmailen edelleen ja kiroilen sitten pummejani! :) 

Kohti Hailuotoa

Sumuisena aamuna saavuimme lauttarantaan. Tuttu joukko seikkailuintoisia jonotti letkassa lautalle. Keltainen ystävämme puski iloisen rogain-joukon Hailuodon puoleiselle rannalle ja kaasuttelimme kohti kisakeskusta Hyypänmäen hiihtomajalle. Ratamestari oli varoitellut upottavasta hiekasta reitin varrella, josta saimme maistiaisia jo ennen starttia. Noin 300m metriä ennen kisakeskusta Volvo-parka nieli hiekkaa pohjaansa asti porautuen tiehen kiinni!! Pääsimme lämmittelemään kaivamalla hiekkaa ja pukkaamaalla autoa hiekasta. Kiitos kaikille apuna olleille. Lopulta Tytti joutui vetämään auto-polomme hiekasta, kun hartiavoimat ehtyivät. Juoksuhiekan pahimpaan kohtaan rakennettiin "kiihdytysbaana" ja perhe-formulat peruuttivat ottamaan vauhtia suoralta. Lopulta jokainen pääsi hienosti perille asti. Nauru- ja kauhulihakset oli lämmitelty, sillä orastava nokkakolarin mahdollisuus vältettiin, kun kisakeskuksestakin kiisi Turbo-maasturi apuun juuri sillä hetkellä kun ensimmäinen auto puski mutkan takaa päästäkseen pahimman kohdan yli. 

Kuva: Tapani Launonen

Viimeisetkin ehtivät aamun lisäjännityksestä huolimatta säätämään kamansa kutakuinkin lähtökuntoon ennen 10:15 tapahtunutta karttojen jakoa. Sää tuntui kolealta ja tyttöjoukon kesken pohdimme sitä ainaista kysymystä, mitä laittaa päälle!? :) 

Päätimme mieheni kanssa polkea reitin yhdessä ja harjoitella suunnistamista, koska olemme aikaisemminkin havainneet sen onnistuvat yhteispelillä melko hyvin. Vuosien tiimipelaaminen tuottaa tässä lajissa tulosta ja osaamme juuri sopivasti lukea karttaa ääneen täydentämällä toisiamme. Emme sorru syyttelemään virheistä, vaikka myönnettäköön, että loppumetreillä kiukuttelin vähän!! :) Meillä nimittäin on ensimmäisen ja viimeisen rastin syndrooma. Ja jostakin kumman syystä mieheni ei aina tottele minua!! :D Ensimmäisen rastin kanssa tuntuu, että kartta on kuin venäjää lukisi ja maali-rasti kadottaa loputkin taidoista, kun emmimme mitä reittiä sinne pitäisi mennä. Näin kävi nytkin. Kaikki siltä väliltä meni ihan nappiin, tällä kertaa!! 

Kuva: Tapani Launonen

Reitillä

Kuva: Tapani Launonen

Pääsimme reitistä hienosti yhteisymmärrykseen ja vaihtoehtojen varaakin jäi siirtyä plan B:n mikäli kello alkaisi kiristää. Ensimmäiset rastit 21 ja 31 toisivat yhteensä 5 pistettä hiihtomajan läheisyydestä harjujen ja polkujen sylistä. Matka jatkui pohjoisrannalle Hiidenniemeen rastin 51 kautta. Reitti alkoi maistua ratamestarin erikoisille, kun pääsimme kahlaamaan rantakaislikossa. Vähän yritin hienostella ja säästää tossuja kastumiselta, mutta yritys tyrehtyi lyhyeen. Hiphei, raitista on vesi!! Polkuvauhti oli reipas ja sain kyllä polkaista kunnon vk-sykkeillä koko reissun mieheni perässä. Purin välillä hammasta ja ajattelin, että marmattamisen varaa en jätä. Poljen sen minkä jaksan, enkä anele vauhdin hiljentämistä ennen kuin on ihan pakko! :) Toivoin, että en hidastaisi ihan kamalasti, koska pieni jarru olin joka tapauksessa. Rastille 41 mennessä osa matkasta taittui kovemmalla alustalle ja osa pehmeämmällä polulla. Suurilta osin koko reitti oli aika hidaskulkuista upottavaa hiekkaa tai sitten oikein kunnon rapa-altaita joita piti varvikkojen kautta kiertää, ellei halunnut kroolata jopon kanssa. 

Kuva: Tapani Launonen

Olimme sopineet hakevamme Bonus-rastin 10-pistellä. Kartasta puuttui palanen ja vihjeenä oli "pieni Sunijärvi, niemen kärki - pohjoisranta".  Tapani oli ottamassa kuvia hiekkatiellä kun tähystimme harjujen taakse järveä. Bonusrastilla pitikin sitten jo kahlailla nilkkavesissä. Taas koitimme tyyliä mättäältä mättäälle, mutta kulutimme siihen vain kalliita minuutteja. Rasti 92 oli majakka Keskiniemen rannassa ja puolet 4h ajoajasta oli käytetty. Mikä ihana paikka, sinne olisi voinut jäädä picknikille. Saatoin melkein tuntea skumppa-happojen pirskahdukset suussani. Energia-geeli toi laihaa lohtua mielikuviini.

Kuva: Tapani Launonen

Mäntyniemen kautta kulkeva rantatie olisi pitänyt ehdottomasti kiertää alakautta. Matka oli koko reissun hitain, koska vesi oli vetänyt alustan alleen. Rasti 62 löytyi hienosti ja jatkoimme kuivalla maalla matkamme. Rastille 73 mentäessä sai polkea muutaman sata metriä kovalla tiellä, kunnes taas kahlattiin vähän Hannuksen suon kupeessa. Rasti 63 oli suppa ja valitsimme rastille 63 hitaan jäkälähiekkapolun. Kiertämällä olisi päässyt yli puolet nopeammin. Mutta "seikkailua maastossa" -tavoite täyttyi. Rasti 72 oli hienosti harjanteella Kangasjärven ja Kaakkurijärven välissä. Siitä matkasimme kohti pohjoista rastille 82. Tässä kohtaa alkaa tulla hoppu ja matkavauhti nostetaan tiukemmaksi koska haluamme ehtiä vielä napata rastin 71 (7 pistettä) sekä polun vieressä olevan rastin 81 kumpareelta, jonne vielä tukkoisen tuntuisilla jaloilla jaksaa könytä. 

Maaliin mennään hiekkatietä, eikä jaksa enää puristaa. Hampaat irvessä puhisten veivaamme polkua vasemmalle ja oikealle, ääh...mihin??...tässä kohtaa alkaa pikku Myyn hiustupsu pyrkiä kypärän rakojen välistä esiin, kun tajuan että 4h menee rikki. Nälkäkin on jo niin, että ei meinaa kestää. Tulemme maaliin 2min myöhässä, josta napsahtaa 3 sakkopistettä. Reissun saldona 88 pistettä!

Kuva: Tapani Launonen 

Kuva: Tapani Launonen

Kuva: Tapani Launonen

Ihanaa olla maalissa! Muut PA tytöt ja muutamat muutkin ovat harmittavasti joutuneet rasteille, joita ei löytänyt kukaan. Mitä ilmeisimmin (turhan) tarkat maanomistajat ovat käyneet viemässä rastit pois tiluksiltaan ja täten on tuhrautunut turhia minuutteja etsiessä rasteja oikeasta paikasta! Onneksi GPS seurannan perusteella pisteet saa ilman leimaamista, mutta aikaa on valunut hukkaan ihmetellessä missä on mennyt vikaan ja rastia hakiessa. Kurjaa! Meillä oli tällä kertaa tuuria, kun reittivalinta meni toisin...tiedän liian hyvin, miltä tuntuu kun miss Fortuna oikuttelee!! 

Meillä meni tosi hyvin ja reissu oli hieno. :) Vauhtikin on ollut kohtuullinen, koska mieheni on kerännyt miesten sarjassa kolmanneksi eniten pisteitä. Tuntuu kivalta, kun mammastakin vauhtiakin löytyy. Tyttöjen perässä pitää Geoparkissa pysyä. Palkintojen jaossa Tytti ja Sanna vääntävät vielä loppuverrytteyksi kättä. Kisa menee toiseen erään ja vaihdetaan vasuriin, josta Sanna nappaa itselleen pyörä-viikset!! 

Lauttarannassa toteamme, että emme mahdu lauttaan. Muutama muukin on liikkeellä. Odotusta tulee 1,5h. Mukavaa rupattelua porukalla päivän keikasta ja tulevista kesän koitoksista, vaikka ikävä painaakin jo kotiiin. :) Väsynyttä ja onnellista porukkaa 4h mutasirkuksen jälkeen. Kyllä on Seppo taas onnistunut saamaan meille hienon kokemuksen.

Reilun vuorokauden saa nautiskella siitä, että tällä kertaa suunnistus onnistui hienosti. Takkurannan pyöräsuunnistus maanantaina kirjaimellisesti upottaa hiekan kurkkuun. Hampaissa ratisee ja karttakin hajoaa atomeiksi sateessa. Toisella kädellä pitää painaa karttatelinettä, että saa selvää rasteista. Vesisateessa todellakin ryvetään mutakoissa ja rakkaus lajiin on koetuksella. Pikku siskon junakin lähtee ennen, kuin kaikki rastit on kerätty, joten pitää oikaista pois. Aika moni muukin on jättänyt leikin sikseen. Ratamestari on tykitellyt luovuudellaan. Suunnistuspummeja ei tule, mutta reittivalinnat ovat osittain surkeimpia mitä surkeista vaihtoehdoista valita voi. Vaikka hampaat kurassa ja lasit huurussa puskin menemään, matka ei edennyt. Suunnistus on niin ihanan hanurista toisinaan. Juuri kun kuvittelet osaavasi jotakin, huomaatkin että ähäkutti, etpäs osaakaan vielä juuri mitään! Onneksi Takkurannan mutakylvyssä Tytti polkaisee komeasti pohjat! Sitkeä passionatar pesee miehetkin, ne viisi jotka ovat vääntäneet sinnillä maaliin asti! :) Varsinaista sisukkuutta. Tässä ei voi kun ladata odotuksia piippuun kesän kisoja varten. :)

Terveisin, Marjo

Juoksukunnon ja -tekniikan metsästyksessä!

Kesä on viimeinkin tulossa ja pihan lumikasatkin sulaneet, kun hartiavoimin levitetyt viimeiset sitkaat kinokset antautuvat kevään orastavasta lämmöstä. Haravointi ja pihatyöt ovat vääjämättä käynnissä ja osittain vielä edessä. Minua ei voi puutarhurin taidoilla kehua, joten en missään tapauksessa kuulu niiden joukkoon, jotka odottavat innolla aikaa jolloin saa upottaa sormensa multaan. Rakastan kaikkea kaunista, mutta pihahommissakin pitäydyn siinä, että yksinkertainen on kaunista. Kukoistavat perennapenkit tuskin koskaan löytävät paikkaansa pihaltani ellen sitten mummelina löydä itsestäni sitä uinuvaa viherpeukaloa! Ihan asfaltti-hommiin en suostu...mutta helppohoitoista kiitos. 

No mutta asiaan...sukset viettävät ansaittua lomaansa. Viime talvena hiihtokilometrejä kertyi noin 900km. :) Juoksukausi on lähtenyt tahmeasti liikkeelle, kun tuntuu etteivät jalat meinaa millään tajuta, mistä hommassa on kyse. En muista, että aikaisempina keväinä totuttelu olisi ottanut näin kauan. Syy voi olla vääjämättä lähestyvä ikäleideys, kun kavioissa on kitkaa. 

Toisin kuin tavallisesti, en lähtenyt rakentamaan juoksukuntoani tänä keväänä ensin kuukausien pk-lenkkeilyllä. Kesä on Suomessa lyhyt, joten jos meinaa kehittää hapenottokykyään ja päästä edes vähän lujempaa saa perustunkkaus jäädä vähemmälle. Luotan, että talven aikana pohjakunto on rakentunut. Suunnistuksetkin ovat alkaneet. Se jos joku tuo intoa juoksuun! Pelkkää asfalttitassuttelua mukavampi on pururata ja jos saa vielä kartan käteen, on se entistäkin hauskempaa. Iltarastit ovat olleet urbaania maastoa ja yksi todella onnistunut sprintti. Näyttää, että olen oppinut jotakin (paitsi en pyöräsuunnistamaan :)). Kovin paljon en vielä uskalla kehuskella, koska ensi kerralla tulen sitten tietysti heinän ja kuran peitossa kotiin itkemään, kun tein niin monet hasardi-kiemurat etten laskuissa pysynyt. Yleensä iltarasteille kuuluu vakiona yksi pummi...jonka jälkeen itseluottamusta keräillään parin rastipisteen väli. Tavoitteena olisi saada vauhti ja taito balanssiin, mutta siihen menee vielä jokunen vuosi! :) Lähiaikoina lisää sisältöä blogissamme suunnistamisesta, koska tapahtumia on lähitulevaisuudessa tulossa monia. Olen taas menossa tekemään jotakin uutta ja jännittävää!! Mutta siitä lisää sitten...

Juoksutekniikka mietityttää aina ja vaikka takana on junioriaikojen urheilukoulua useampi vuosi, ei taida oppi oikein enää vaikuttaa jäsenissä. Ex-aituri ystäväni on jo nimetty PA:n Niinan henk.koht. juoksuvalmentajaksi :) joten päätin minäkin liittyä valmennusrinkiin muutamaksi kerraksi, jotta saan palautettua loikat ja kuopaisujuoksut mieleeni. Tarkoitus on kerran viikossa aloittaa lenkkeily tekniikkaharjoituksella. Siihen todellakin huomasin olevan tarvetta! :)

Lähdimme Kempeleestä alkuverrytellen matkaan ja sopivan hiekkatien päästa alkoi tekniikkatreeni. Inka-valmentajamme :) otti homman tottuneesti haltuun ja olin aivan otettu, koska hän oli tehnyt etukäteen suunnitelman meidän hyväksemme! Treenit menivät kutakuinkin näin:

Alkuverryttely 

Polvennostojuoksu 2 x 20

Polvennostojuoksusta juoksuun x 2

Kuopaisujuoksu O, V, molemmat 2 x 15

Pyöritysjuoksu 2 x 15

Vuoroloikka 3 x 10

Juoksuloikka 3 x 10

Juoksuloikasta juoksuun x 3

Korkea vuoroponnistushyppely 3 x 10

Muutama nopea veto n. 100-150m

Loppuverryttely

Sain heti aluksi ansaitusti palautetta naisvoimistelija-nilkoistani ja taisipa kädetkin laukassa ojentua vähän liian keijukaismaisesti. En ole tajunnutkaan, että viedessäni jalkaa taakse, minulla on tapana suoristaa nilkka. Vien kyllä jalan juoksuaskeleessa kunnolla lantion alle, mutta jotakin ihmettä tapahtuu selän takana! :) Toinen vaikeuksia tuottava asia oli saada lantio pysymään koko ajan oikeassa asennossa, joka on oikeastaan koko homman ydin. Olin myös kuvitellut että kolmas tärkeä seikka, kädet, olisivat juoksuasennossani hallussa. Nopea veto osoitti, että lähden viemään polvia sisäkiertoon ja myös kädet kiertyvät samalla vastaan. Nyt sitten harjoitellaan nostamaan kunnolla polvea siten, että nilkka on aktiivinen muttei naisvoimistelu-asenossa. Käsistä otetaan lisää voimaa, eikä niitä aleta heilutella miten sattuu vauhtiakaan lisätessä. Normivauhdissa pakka pysyy joten kuten koossa, mutta kehitettävää löytyy. Niinan loikat ja tekniikka ovat kohentuneet Inkan opeilla jo huomattavasti ja valmennettava saa kiitosta valmentajaltaan.  Keijukujan valmennustiimi rules! :) Katselen ihaillen Inkan helpon näköisiä pomppuja! Lennokasta menoa!! 

Polkaisen loppuverryttelyksi Kempeleestä kotiin raikkaassa perjantai illassa. Tytöt jäävät six packin metsästykseen, mikä ei todellakaan liity mihinkään mäyräkoira-ööleihin. :) Lauantaina totean, että tekniikka on valunut ainakin pohkeisiin, mutta myös muualle jalkoihin.  Kahdella tönkköpönkelöllä ei pääse sutjakasti edes alakertaan saati sitten vikkelän pikku neidin perään lattiatasossa. Lauantain suunnistus Nokelassa on sellaista rautatankojen ulkoilutusta, että irvistelen sisulla menemään sykkeiden hipoessa mukavia lukemia. Jalkojen hermotus on saanut uutta ärsykettä ja uusia piileviä lihaksia on kenties löytynyt. Lisää harjoittelua siis niin irvistely seuraavana päivänä vähenee ja 60 rajoituksetkaan eivät rajoita!! :D

Kevään tullen lenkkareitakin on pitänyt päivitellä. Niina löysi itselleen tämän kevään herkullisen väriset Asicsin DS Trainerit, jotka minun hyppyripottuvarpaalle eivät sopineet (vaikka väri olisi houkutellutkin!). Kenkää on kevennetty ja kuumaliimaukset vetävät kangasta sen verran tiukkaan, että lenkkarissa ei ollut tilaa riittävästi. Kenkä on tarkoitettu kisakengäksi ja lyhyempiin koviin suorituksiin. Ostin itselleni treenikengäksi GT-2000 kengät. Nimbukset tuntuvat joskus leveiltä pomppukengiltä ja GT-2000 on kapeampi, kevyt ja silti vaimennusominaisuuksiltaan hyvä...ainakin vielä olen tyytyväinen. Sannakin kuului löytäneen uudet treenikaverit! :) Kyllä nyt kelpaa rouvien tossutella!