Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

torstai 26. joulukuuta 2013

JouluÄHKYilyä

Tein jo joulukuun puolessa välissä uuden vuoden lupaukseni ja se menee näin: "Palautan elämäni balanssin ja aloitan säännöllisen urheilun!" :) Lupaus on kohdallani vähintäänkin huvittava, olenhan enemmän tai vähemmän urheiluun hurahtanut tapaus. En tosin tällä hetkellä vielä tiedä kuinka toteutan lupaukseni, mutta nyt jouluähkyn, ja juhlakiireen jälkeen viikon lomalla kuorrutettuna olen päässyt hyvään alkuun. Kroppa on tankattu ja lepoa säännöllisestä, tavoitteellisemmasta urheilusta on jo reilusti yli kuukausi. Mistään oikeasta levosta ei kroppa minua ole viime aikoina silti kiitellyt. Perheemme perusarki on polkaistu käytiin täysteholla äitiysloman loputtua. Mies on viettänyt viimeisen kuukauden aikana kaksi viikkoa rapakon takana työmatkalla ja minä olen hoitanut kotirintaman samalla käynnistellen itseäni uudessa työpaikkassa uusine haasteineen. 

Työpaikan saaminen lyhyessä ajassa oli lottovoitto. Olen enemmän kuin kiitollinen tapahtuneesta. Lisäihanuutta tuo se, että saan olla osana yritystä, jonka tekemisessä urheilu on vahvasti läsnä. :) Mutta normiarki tarkoittaa sitä, että marraskuun alusta urheilun määrä ja säännöllisyys kokivat inflaation. Tapani mukaan hyppäsin liikkuvaan junaan intoa puhkuen, antaen itsestäni kirjaimmellisesti täyden panoksen toimistolla. Työtunteja on tullut mukavasti extraakin, enkä kertakaikkisesti ole raskinut iltaisin lähteä treenaamaan. Ilta on lyhyt ja aika lasten kanssa ihan liian arvokasta. Lisäksi joulukiireet ovat imaisseet oman osansa. Olen ollut iltaisin rätti, poikki ja puhki. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässä olen ymmärtänyt, että vähemmän on tällä kertaa enemmän. Kertakaikkisen turhaa on lähteä lenkille, kun on ladannut itsestään täyden piipullisen päivän aikana. Viikkorytmiin ei ole ollut mahdollista viime viikkoina yhdistää harjoittelua ja arkielämää. Jos kokonaisuus ei ole kunnossa, harjoittelukaan ei ole kehittävää. Olen kokenut, että arkipäivisin normi säätö on kuormittanut elimistöni niin, että suorituskyvyn parantamiselle ei ole ollut toivoakaan. Valmius lisärasitukselle on ollut hetkellisesti poissa. Sisäinen urheilijaminäni on hiljaisina hetkinä ollut hädissään tilanteesta, mutta järjen ääni kokemani ylirasitustilan tilan vuoksi osaa onneksi "nalkuttaa" äänekkäästi ja antaa kärsivällisestikin ohjeita. Ehdin ja pystyn vielä!! :) Tiedän ja uskallan luottaa siihen, että palautuminen ja kunnon säilyttäminen likipitäen loppu syksyn tasolla on vaatinut vain ja ainoastaan luovaa urheilupaussia. 

Olen kerran jo yrittänyt harjoitella kaiken muun ohella piittaamatta laisinkaan siitä, mitä elimistöni on koittanut minulle kertoa. Pakkomielteisesti olen harjoitellut kovaa toistaen tehoharjoituksia liian usein. Liikunta ei ollut nautittavaa tukkoisilla lihaksilla ja hengästyneenä. Syke on ollut levossakin korkealla ja olo levoton jopa öisin. Viritin itseni siihen pisteeseen, että koko elämä oli laitettava remonttiin. Läksyni oppineena koko viime vuoden pidin huolta siitä, että osasin rytmittää harjoitteluni niin, että peruskestävyysharjoittelua oli kaikkein eniten. Osasin tehdä huoltavia ja rakentavia treenejä varmistaen palautumista tehotreenien jälkeen. Onnistuin rytmittämään viikkojakin niin, että joinakin viikkoina tunsin selvästi lihasrasitusta useista treenitunneista, mutta toisina viikkoina kevensin määrällä ja teholla. Tehoharjoituksia on yleensä määräviikoille ollut yksi. Muutama kehittävä harjoitus ja loput palauttavia tai varsinaista lepoa.

Ylirasitustila jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja elän kokemuksiani uudelleen lähes päivittäin ainakin silloin kun urheilen. Se, minkä kävin läpi, teki minusta sellaisen kuin nyt olen. Muutos oli kokonaisvaltainen, joka vaikutti elämääni jokaisella tasolla. Joka ainoalla lenkillä tarkkailen jaksamistani. Hengästynkö ja minkä verran? Mikä on syketasoni tänään ja miten tossu nousee vai nouseeko se? Coutsina olo on välillä raskasta, mutta sisäinen valmentajani tarkkailee minua suurennuslasinsa läpi. 

Olen sitä mieltä, että pelkästään urheilemalla ei joudu niin över-tiloihin kuin missä itse olin. Urheilemalla ei voi ajaa itseään niin nurkkaan, että rämpiminen tunnelia ylös kestää vuosia. Vakava ylirasitustila on henkisten ja fyysisten voimavarojen totaalinen loppuminen. Sellainen tila, että pelkästään ohjeimoimalla itsensä suoriutuu normiarjesta. Varoitusvalot vilkkuvat punaisella pillit vinkuen, eikä kuski löydä jarrupoljinta. Paidan silittäminen on vuoren ylitys, kaupassakäynti kirvoittaa kyyneliä ja suihkun lämmin vesi on elämän ainoaa luksusta. Hätä omasta jaksamisesta onneksi kohdallani konkretisoitui lopulta ja työkalupakkiin piti löytää aika järeät keinot. Koko elämäni oli täyttä kaaosta työn, opiskelun, äitiyden ja surun keskellä, pakkomielteisesti puhalsin täysillä lenkkipolullakin. En vain osannut silloin muuta. Juoksin pakoon surua ja menetystä, läkähdyttäen itseni omiin vaatimuksiini.  



Nytpä olenkin huoletta istunut lattialla lapseni rakentaessa legoja ja toisen lörpötellessä iloisesti ekaluokkalaisen juttujaan. Olemme saaneet kotiimme tunnelman jouluvaloin, piparkakkuja on leivottu, kuusi koristeltu ja lumiukkojakin tehty - ihanaa!! :) Olen ehtinyt paljon tärkeää ja yhteistä, vaikka lenkille en ole ehtinytkään. Olen ollut aidosti läsnä tässä hetkessä, eikä mitään tärkeää ole koko ajan tekemättä mielessä.  Minun ei tarvitse mennä urheilemaan silloin kun vireystaso muussa elämässä ei ole normaali leveleillä. Minun ei tarvitse tehdä mitään, muuta kuin itseni tai perheeni vuoksi. Tärkein tehtäväni on olla jaksava ja hyväntuulinen äiti. Urheilu on tärkeä osa elämääni, mutta se ei enää milloinkaan voi mennä terveyteni edelle. Työn ja urheilun kanssa pitää löytää nyt tasopaino, sillä ainoastaan siten voin pitää itsestäni parasta huolta. Korvien väli tuulettuu ja olen kertakaikkisesti vain parempi ihminen kun saan urheilla...mutta se vaatii tasapainoisen tilanteen arkielämässä.


Mutta nyt olen taas valmiimpi, mutta missä on L-U-M-I?? Jouluhan nyt oli, vai maaliskuun loppuko niin, että aurinko on sammutettu. Hiihtämään, tahdon niin kovasti hiihtämään. Ehdin vähän jo makustella hiihtoa Oulussa ja Levillä. Voin vannoa, että hiihtäminen on se minun juttu. Kokemus ensi hiihtolenkeistä vastaa takuulla autenttista kokemusta hevosen ensilaitumesta keväällä. Lumessa piehtarointihaluani hillitsee vain muut ladulla hiihtävät. :) Tyytyväinen virne kestää kilometristä toiseen ja hurmoksessa voisin hiihtää Norjaan asti. Joten luntaLUNTAluntaMINULLEhetiPLIIS!!


Nautinnoillisia välipäiviä ja viimeisiä tämän vuoden hetkiä toivotteleepi Marjo 



maanantai 9. joulukuuta 2013

Mäkimaastoihin ikävä

Lapsuusmaisemistani Ylitorniolta ei mäkiä puutu. Vaarat suojelevat joka puolelta. Aavasaksanvaarassa opeteltiin laskettelmaan. Liikuntatunnilla kiivettiin Ainiovaaraan sukset kainalossa ja joka ikinen arkipäivä 12 vuoden ajan kiipesin koulupäivän päätteeksi Tolpinmäkeen penikat tulessa. 



Muuttaessani Ouluun 15 vuotta sitten en sen kummemin ajatellut maan muotoja saatikka kaipaillut ylämäkiä. Sittemmin ihmeen sitkeän kestävyysliikuntaöttiäisen nippastua olen hakemalla hakenut (ja muutaman kaatopaikkakasaksikin kutsutun löytänytkin!) mäkiä, joissa keuhkoni ja kinttuni saisivat kaipaamaansa ärsytystä. Ilman mitään kovin tarkkaa suunnitelmaa olen sisällyttänyt treeneihini jonkin verran mäkiharjoituksia niin juosten (sauvojen kanssa tai ilman) kuin pyöräillenkin ihan vain jo siitä syystä, että se on niin kivvaa! Mäkeen noustessa kurkkua polttaa ja jaloissa tuntuu, mutta alamäkeen hölkytellessä / rullatessa syntyy helposti päätös nousta "vielä kerran".

Lähimpänä kotiani kohoaa hiljattain "ilmestynyt" vajaan minuutin mäki (joskin välillä nousussa on tasainen kohta). 20min pyörämatkan päässä kohoaa Oulun korkein kasa, Ruskotunturi, huikeat 56m merenpinnasta ja siellä saa ne suurimmatkin mäkitreenihimot kyllä taltutettua. Silloin tällöin suuntaan Virpiniemeen mäkien nälässä. Sieltä löytyy myös portaita, mitä tikuttaa ylös. Muutaman hassun kerran olen mäkitreenaillut Sankivaarassa ja Kempeleen Köykyrissä, mutta kun eivät sijaitse ihan vartin automatkan päässä ovat ne jääneet huomattavasti vähemmälle koluamiselle.

Aavasaksan hissikuilussa Ylitorniolla ei lopu nousumetrit kesken.

Tuore nyppylä Oulun Pateniemessä.

Äskeinen sepustus olkoon pohjustusta sille, kuinka kuultuani Pohjois-Suomalaisten ultrapolkujouksijoiden, eli NUTS:ien, järjestämästä pikkujoulutapahtumasta, jossa juostaisiin 400m:n mittaista ylämäki-alamäki -rinkulaa Kempeleen Köykkyrissä 1-6h tuntia tiesin siinä olevan pikkujouluteema minun makuuni! Pikaisen kyselykierroksen jälkeen selvisi, että muut Passionattaret eivät menoiltaan pääsisi osallistumaan, voi! Meidänkin perheessä oli päällekkäisiä menoja tuolle päivälle, mutta onneksi lapsenvahti järjestyi. Mukaan oli päästävä! Olin tehnyt päätöksen juosta "vain" kaksi tuntia, sillä järkeilin, etten raski uhrata palautumiseen kovin montaa päivää. Voi kuulostaa selittelyltä...

Tapahtuman aamuna 30.11.13 lumi tuiskusi seikkailuhenkisesti ja motarilla ajaessa tuskin kaistoja erotti. Perillä hiihtokeskuksessa mäen juurelta kantautuva musiikki sai fiiliksen nousemaan korkealle ja tuttuja kasvoja säntäili kuka numerolappua hakemaan kuka lämmitellen. Osallistujia taisi olla melkein 60. Singahtihan siinä mäkeä ylös ja alas muutama urhea 6h sarjalainenkin, joilla matka taittui edelleen hienosti. 4h ja 1h sarjalaiset starttasivat yhtä aikaa meidän Funrun -sarjalaisten (=juokse niin kauan kuin haluat, maksimissaan 4h) kanssa ultramatkaajien oltua siinä vaiheessa taipaleella jo 2h. 

Kisajärjestelyt olivat vertaansa vailla. Sen lisäksi, että tunnelma oli musiikilla, ulkoroihuilla ja hyväntuulisella selostuksella taattu oli puitteet kaikin puolin enemmän kuin kohdillaan. Oli telttaa, saunaa, paljua, herkullisia tankkausnameja ja lämmintä juomaa ja tämä kaikki Köykkurin rinteen alle meitä juoksijoita varten kyhättynä!! Huikeata NUTSit! Kiitos. Kuvia, blogeja ja video nähtävillä NUTS:ien sivuilla.

Osalla juoksijoista näytti olevan sauvat, osalla ei. Yhteistuumin 1Lifen Artsin kanssa päätimme ottaa sauvat käteen ainakin aluksi, jotta kroppa lämpiää paremmin :) Artsi sanoi olevansa myös "parin tunnin" lenkillä ja valitteli flunssanjäänteitä joskin sain myöhemmin huomata, että flunssapotilas oli lopulta tahkonnut lenkillä 3h. Hyvä tunnelma taisi imaista yhden jos toisenkin mukaansa. Ensimmäinen nousu meni "ilmavasti", vaikka seikkailukisojen prologeistakin tuttu alkuinnostus nostikin ensin sykkeet tappiin. Toisella ja kolmannella kierroksella oma hyvä vauhti alkoi löytyä. Mäki oli paikka paikoin melko liukas, mutta nastakengillä ja sauvoilla sai aika hyvin otetta. Alas tultiin sohjoisella polulla. Piti vaan päästää vapaalle ja toivoa, ettei lennä nurin :) 


Tunnin kohdalla ensimmäinen pikatankkaus ja fasupalat suussa takaisin mäkeen. Menin ensimmäiset viisi kierrosta sauvojen kanssa, jonka jälkeen kokeilin taas viisi ilman keppejä. Vähän sii o soo. Alastullessa raskaat teleskooppisauvat olivat haittana, mutta ylöspäin mennessä sauvat toivat pitoa. Vaihdellen meni loppuun asti. Koko ajan meno tuntui hyvältä. Sykkeet keskimäärin 175:ssa (91% maksimista). Selostus piti huolen siitä, että kulunut aika oli koko ajan tiedossa. Jotkut ottivat tapahtuman selvästi rauhallisen hyvä treenin kannalta kun toiset antoivat kaikkensa ja vetivät ns. hanat auki. Minun meno oli varmaan sieltä jostain välimaastosta, vaikka enpä tiedä olisinko 2h aikana kovin paljon enempää ehtinyt hampaatkaan irvessä. Jalat jaksoivat hyvin eikä energiakaan loppunut. 34 kierrosta 2h aikana oli minulle hyvä saavutus ja olin harjoitukseen tyytyväinen. 850 nousumetriä huippufiiliksissä! Olisin NIIN kovasti halunnut jäädä vielä juoksemaan, mutta onneksi lapsenvahdin kanssa tehty sopimus pakotti olemaan ahnehtimatta. 

Juoksijoiden huikeita suoritusmääriä ja -aikoja NUTS:t ovat julkaiseet täällä.



Salomonin Spike Crossit pelittivät kohtuullisen hyvin, mutta seuraavaan liukkaan kelin harjoitukseen hain lisäpotkua ja -pitoa hankkimalla reissun jälkeen uudet menomonot, mallia Icebug DTS. Kenkä tuntuu jalkaan todella napakalta ja kevyeltä. Tuplamäärä nastoja! Odotukset on korkealla


Elämä voittaa, minä tulen toiseksi.